Nimi: Karri Kuoppala
Syntymäaika: 1976
Asuinpaikka: Helsinki
Ammatti: Kuvataiteilija, graafinen muotoilija
Opiskelijana Espoon kuviksessa: 1982–1994 Tapiola (etelä), Tapiola Ahertajankuja, Leppävaara ja Karakallio. Työpajat Karakalliossa: 3 v. keramiikkaa sekä Pimaa.
Kerro itsestäsi.
Olen kuvataiteilija, graafinen suunnittelija ja kahden pojan isä. Opiskelin visuaalista kommunikaatiota Englannissa 1990-luvun lopussa. Muutettuani Suomeen työskentelin vähän aikaa pienessä muotoilutoimistossa, mutta päätin pian että haluan mielummin tehdä taidetta, hain ja pääsin Kuvataideakatemiaan. Olen tehnyt graafikon ja kuvataiteilijan töitä vuorotellen ja rinnakkain, mutta viimeisen kolmen vuoden aikana olen keskittynyt graafiseen muotoiluun. Identiteetiltäni olen edelleen myös taiteilija. En ole lopettanut kuvataiteiljana olemisen, vaikka tällä hetkellä minulla ei ole aikaa tehdä teoksia. Toisin sanoen ajatukseni eivät muotoudu nyt kuvataiteen teoksiksi. En tiedä, onko se mitä tulen joskus mahdollisesti tekemään jotakin, mitä voi kutsua teoksiksi. Se ei ole niin tärkeätä nyt. Eräs graafikkokollegani totesi, että olen kuvataiteilija, joka myy tiskin alta graafista suunnittelua – viitaten siihen etten ole aiemmin tuonut sitä puolta niin esille. Ehkäpä olen kuvataiteilija, jonka työkalupakissa on graafikon eväät.
Millaisiin asioihin uskot?
Uskon totuuden etsimiseen. Mitä löytyy kaiken sen takana tai alla, mikä on meidän kulttuurisesti rakentamaa ja perimää, mikä taas ohjaa toimintaamme ja päätöksiämme elämässämme välillä hellemmin, välillä rajummin ja usein meidän sitä huomaamattamme? Elämä on jatkuvaa puntarointia eri vaihtoehtojen välillä ja joskus on vaikea nähdä mikä on oikeaa ja oikein. Me ihmiset olemme luoneet käsittämättömän määrän huttua, johon oikeasti tärkeät asiat hukkuvat. Yksi tärkein tehtävä ja haaste on jatkuvasti puntaroida, mikä on huttua ja mikä on totta. Se on haastavaa! Parasta olisi jos se tapahtuisi jotenkin automaattisesti. Sellaiseenkin tilaan voi päästää, jos ensin vähän vähentää sitä ympäröivän hutun määrää omassa elinpiirissään.
Tarkoitatko niitä kulttuurisia vaikutteita, jotka pesiytyvät ihmisten alitajuntaan? Sellaiset asiat, jotka esimerkiksi vaikuttavat identiteettiin ja mikäli niitä ei tunnista saattavat muokata elämäntapaamme? Olisiko sinulla antaa vinkkejä, miten vähentää hutun määrää omasta elämästään?
Kyllä, juurikin näin. Ja lisäksi asioita, jotka tunnistettunakin ovat työläitä ja muokkaavat edelleen toimintaamme, koska ovat niin tiiviisti kulttuurisissa rakenteissa kuten öljyaddiktio tai kulttuurimme patriarkaattiset rakenteet, johon aiempikin tavallaan liittyy. Henkilökohtaisella tasolla hyvä tapa päästä vapaampaan mielentilaan on meditointi. Meditaatiossa on yksinkertaisimmillaan kyse siitä, että keskittyy omien ajatustensa sijaan hengityksensä seuraamiseen. Oikeastaan kaikki tavat vähentää ärsykkeitä ovat hyviä! Sometauko voi olla ihan hyvä tapa aloittaa.
Olet työskennellyt KARIEL-nimen alaisuudessa yhdessä Muriel Kuoppalan kanssa. Kuinka installaatiot syntyivät?
Aika monta kertaa meidät on pyydetty mukaan johonkin näyttelyyn ja olemme reagoineet tilaan, tilanteeseen ja teemaan. Useimmat teokset on tehty tällaiseen tilanteeseen. Monesti ensimmäinen impulssi teosten syntyprosessissa johonkin konkreettiseen suuntaan on tullut jonkinlaisena visiona, sellaisena valveillaolon ja unen rajapinnan luoman luovan tilan synnyttämänä kuvajaisena teoksesta, jota olemme sitten myöhemmin yhdessä analysoineet ja jatkokehitelleet. Lopulta keskustelujen kautta teokset ovat saavuttaneet muotonsa, ensin usein teknisinä piirrustuksina ja lopulta koottuna tilaan. On ollut jännittävää miettiä kuinka erilaiset ja kokoiset objektit toimivat erikokoisissa tiloissa yhdessä – ja lopulta nähdä se valmis lopputulos. Välillä olemme rakentaneet teoksia itse ja toisinaan meillä on ollut apuna esimerkiksi museotekniikoita ja metalliartesaaneja työstämässä teosten osia ja elementtejä. Olemme kierrättäneet ideoita aiemmista teoksista ja installaatioiden fyysisistä osista uusiin teoksiin, jotka ovat saaneet aivan uusia merkityksiä uudelleen käytettyinä.
Oma suosikkini paikkasidonnaisuudesta on Atlantis -veistos, joka tehtiin Klöntal Triennaleen Sveitsissä. Se pystytettiin kuivaan järven pohjaan keväällä. Ympäroivien vuorten sulamisvesien vaikutuksesta veistos jäi osin veden alle kesän aikana. Seuraavana keväänä, yhden vuoden kiertokulun jälkeen teos oli taas kuivalla maalla. Pidän siitä kuinka luonnon ja ihmisen vuorovaikutus ja vuodenaikojen kierto tuli osaksi teosta.
Teidän installaatioissanne esiintyy paljon pyramidin ja kolmion muotoa. Onko näillä jokin symbolinen merkitys?
Varmasti! Kolmio on universaali perusmuoto. Siihen on ladattu kautta aikojen monenlaisia merkityksiä, koska se on niin pelkistetty. Kun merkki on noin pelkistetty, on se samanaikaisesti latautunut paljolla ja toisaalta tosi vähällä merkityksellä, ja juuri tuo tulkinnanvaraisuus tekee abstraktiosta kiehtovaa. Muoto toimii katsojalle projisointipintana ja parhaimmillaan johtaa dialogiin teoksen kanssa.
Olet SIC-gallerian perustajajäsen. Millaisia kokemuksia sinulla on taiteilijavetoisen gallerian perustamisesta?
Meillä oli ensin idea ja seuraavaksi kokosimme työryhmän, minkä jälkeen aloimme etsiä tilaa. Ensimmäisen vuoden ohjelma oli helppo laatia, kun se koostui yhdeksän mukana olleen taiteilijan näyttelyistä. Meni pari vuotta ennen kuin meillä oli näyttelytila. Se löytyi Jätkäsaaren L3 -rakennuksesta, joka oli pitkälti tyhjillään tuolloin. Aluksi maksoimme vuokran ja muut kulut ja valvoimme omat näyttelymme itse. Suurin yksittäinen sijoitus oli teollisuuslämmityspuhaltimen hankinta tilaan, joka oli jäätävä talvella.
Aluksi ei ollut mitään pitkän tähtäimen suunnitelmaa. Itseasiassa idea oli, että teemme yhden vuoden ohjelman ja katsomme miltä tuntuu; jatkammeko ja millä tavalla. Minä ja Muriel muutimme Murielin kotimaahan Sveitsiin SIC:in ensimmäisen varsinaisen toimintavuoden aikana. Etäisyyden päästä mukana oleminen ja osallistuminen tilan toimintaan oli haastavaa ja päätimme jäädä projektista. Oli hauska kuulla ulkopuolisilta kuinka toimintamme vaikutti niin hienosti organisoidulta vaikka tosiasiassa kaikkea opeteltiin välillä aika kaoottisestikin kokeilemalla, ei meillä kellään ollu mitään kokemusta gallerian tai näyttelytilan organisoinnista ja pyörittämisestä, mutta sitäkin ennemmän tietty oli intoa.
Suomen lisäksi olet asunut ja työskennellyt Sveitsissä. Millaisia asioita opit arvostamaan Suomessa ulkomailla asuessasi ja toisinpäin?
Opiskelin pari vuotta myös Englannissa graafista suunnittelua. Yksi asia, josta nautin suunnattomasti Suomessa, on se että voi käyttää omaa äidinkieltään, jolloin pystyy ilmaisemaan asioita täsmällisesti ja monipuolisesti. Suomen kielessä riittää vivahteita ja kieltä voi myös keksiä lisää. Kieltä, mutta myös suolakurkkuja kaipasin ulkomailla. Suomessa kaipaan keskieurooppalaista ruokaa tai oikeastaan raaka-aineita. Asuimme pikkukaupungissa, jonka torilla oli joka lauantai paikallinen luomuviljelijä. Tällä oli käsittämättömän laaja valikoima kaikkea. Kävimme ostoksilla joka viikko ja hankimme käytännössä koko viikon ruokien rungon hänen kojultaan. Suomessa kaukolämpö on mahtava juttu! Arvostan sitä erityisesti sen jälkeen, kun asuimme Sveitsissä talossa, jossa oli puulämmitys. Joka aamu piti ladata kiertoilmauuni, joka lämmitti talon vähän liian lämpimäksi iltapäiväksi ja sitten aamulla olikin aika kylmä usein. Mutta oli se toisaalta aamurutiinina ihan kiehtovaa, kun siihen tottui, ja jotenkin ikiaikaisen arkaaista: tuli ja lämpö - perusasioita. Englannista on myös lämmitysmuisto: kaverillani oli huoneessaan Etelä-Lontoossa kaasulämmitin, joka toimi kulmikkailla 50 pencen kolikoilla. Aina piti olla tarkkana, että oli oikean kokoisia kolikoita jäljellä ettei vaan tullut kylmä yö. Sveitsistä kaipaan auringon lämpoä. Kesä siellä on miltei kolme kuukautta pidempi kuin Etelä-Suomessa. Zurich on todella kaunis kaupunki! Suomessa kaipaan rakennetun ympäristön kauneutta. Helsingissä parasta on kaverit.
Mitkä ovat kirkkaimmat muistosi Espoon kuvataidekoulusta?
Mieleenpainuvimpia juttuja on keramiikan rakupoltto Jupin toimipisteessä. Vanha rakennus ja piha siellä ovat niin ihania. Rakupolton tekoprosessiin taas liittyy jotakin tosi rituaalin- ja taianomaista; elävä tuli, joka syöksyy kaasupolttimista vanhaan öljytynnyriin, johon keramiikat nostetaan vanhahtavilla isoilla pihdeillä, minkä jälkeen kuivat lehdet heitetään pesään erilaisten pintaefektien aikaansaamiseksi. Lisäksi tekniikan sattumanvaraisuus on samanaikaisesti kiehtovaa ja jännittävää, sillä lopputulosta ei voi tietää etukäteen.
Toinen muisto on varmaankin ihan ensimmäiseltä vuodelta kuvataidekoulussa, jolloin olin 6-vuotias. Piirsimme maavärisillä hiileillä ruskealle paperille työtä, jonka aiheena oli luolamaalaukset. Muistan, että piirsin kuvan mielestäni hätäisesti enkä ollut siihen tyytyväinen ja rypistin paperin. Opettaja oli sitä mieltä, että se oli oikein hyvä kuva, eikä minun olisi pitänyt heittää sitä pois. Löysin piirustuksen hiljattain, kun kävin läpi vanhoja tavaroitani. En muistanut, että se oli tallessa, mutta muistin kyllä tapauksen heti. Oikeastaan ryppyisyys sopii siihen kuvaan tosi hyvin, sillä sen pinta vaikuttaa tosi kalliomaiselta. Oli tosi hauskaa löytää tämä kuva 37 vuoden jälkeen!
Miten luovana ihmisenä voi ottaa kantaa siihen, mitä maapallollemme on tapahtumassa?
Luovia ihmisiä on monella alalla ja työskentelee monenlaisten asioiden parissa. Luovuus on kai perimmiltään sitä, että ratkaistaan ongelmia. Ongelmanratkaisua on yhtä lailla se, miten taideteos voisi olla objektina ekologisemmin tehty, tai se miten korvataan polttomoottori. Mutta jos mietin kuvataidetta, niin todellakin näkisin mielelläni vaikkapa maalareita, joiden teoksilla olisi luomusertifikaatti – vaikka sitten ihan omia, itsetehtyjä pigmenttejä, lähellä ja kestävästi tuotettua pellavakangasta ja kiilapuut tehty ehkäpä itse kaadetuista puista! Niin luovien kuin kaikkien muidenkin ihmisten tulee vielä paljon enemmän kiinnittää huomioita omien valintojensa ympäristövaikutuksiin – jokaisella on paljon varaa muuttaa tottumuksiaan kestävämpään suuntaan. Helppoa se ei ole, mutta vaihtoehtojakaan ei taida löytyä enää.
Etusivun kuva Karri Kuoppala: A Daughter of Doctor of Earth (2012). Nykytaiteen keräilijä Seppo Fränti osti teoksen SICin näyttelystäni vuonna 2012. Seppo lahjoitti kokoelmansa Kiasmalle ja maalaus on tulossa esille Kiasmaan kokoelmanäyttelyyn keväällä 2020.
