M-L Muukka

HAVAINTOJA HAVUPUUN JUURELLA

Nimi: M-L (Marja-Leena) Muukka
Syntymäaika: 17.2.1965
Asuinpaikka: Espoo
Ammatti: Graafinen muotoilija
Opiskelijana Espoon kuviksessa: 1970-luvun lopusta 1980-luvun alkuun Matinkylän opetuspisteessä

Kerro itsestäsi.

Olen graafinen muotoilija, havainnoija ja kuulemma ”sydämen apuverbi”.

Mistä ”sydämen apuverbi” -nimitys tulee?

Mieheni (Raimo E. Tikkanen) kutsuu minua siksi. Sydämen apuverbi (A szív segédigei) on Petér Esterházyn kirjan nimi, mutta mieheni kutsumanimi ei liity tähän kirjaan vaan persoonaani.

Millainen persoona olet?

Olen iloinen, mutta myös melankolinen. (nauraa…)
Minulla on ollut rikas elämä ja olen päässyt kokemaan paljon hienoja hetkiä kuten äitiyden lisäksi Vuoden Graafikko 2004 -arvonimen saanti ja samaisena vuonna Ruisrockissa Hawkwind-yhtyeen tanssityttönä. Elämä on ollut myös arkista rämpimistä ja taistelua.

M-L Muukka kotirannalla hirvihatussaan.

Voisitko kertoa, millaisia vaiheita liittyy kirjanmuotoiluun?

1990-luvulla pystyi tekemään tuotannon kanssa tiivistä yhteistyötä. Muotoilijana oli tuolloin mahdollisuus tehdä paljon materiaalikokeiluja esimerkiksi kirjan sidontaan liittyen. Nykyään materiaalit on ennalta määrätty ja hyvin harvoin tehdään tuotannon kanssa mitään kokeiluja eri materiaalien käyttäytymisestä.

Kun lähdetään tekemään kustantajalle kirjaa, luen käsikirjoituksen ja keskustelen kirjailijan ja kustannustoimittajan kanssa. Jos kirjasta on odotettavissa myyntimenestys, silloin myös markkinointi haluaa kertoa mielipiteensä ulkoasusta.

Sen sijaan, että esittelisin heti ensimmäiseksi valmiin pdf-luonnoksen, keskustelen kannen kuvaideoista yhteistyökumppanieni kanssa. Kirjailijallekin on usein paljon helpompaa lähestyä ehdottamiani ajatuksia tekstin kautta.

Jari Järvelän Paljon on Afrikasta kertomatta -kirjaan (WSOY, 2002) ehdotin useita kuvaideoita. Kirjan yhdessä novellissa nainen syö liikaa porsaankyljyksiä ja myös kirjan muut novellit sivusivat Afrikka-teemaa. Yhtenä iltana tiskatessani tajusin, että eikös porsaankyljys olekin Afrikan muotoinen? Piirsin Afrikan muodon kuultopaperille ja vein sen K-Seilorin lihamestarille, joka leikkasi minulle kyljyksen antamani muodon mukaan ja siinä samalla yritti myös antaa hyvät ohjeet kyljyksen paistamiseen!

Pidän typografian yhdistämisestä osaksi kuvaa. Jari Järvelän teokseen päätin liittää osia Afrikan tähti -pelistä, jolloin esim. kirjan kannessa (suojapäällisessä), porsaankyljyksen päällä olevien pyöreiden pelinappuloiden alle nimesin kirjan novellien nimet. Takakantta varten paistoin samaisen kyljyksen (Afrikan) ja se tietysti kutistui. Rasvaiset pelinappulat kirjan takakannessa paljastivat lukijalle kuka sai rosvon ja kuka timantin. Työryhmää edusti takaliepeessä värilliset pelinappulat. Lihamestarinkin nimi löytyi sieltä! Muotoilin myös Madagaskarin saaren kirjan etuliepeeseen.

Työskenteletkö yleensä yksin vai onko suunnitteluprosessissa ollut mukana joskus toinen henkilö?

Moni Pekka Kejosen kirjoista on kuvattu valokuvaaja Paavo Heikkisen studiossa. Eletyt-kirjan (WSOY, 2001) kanteen on kuvattu vanhan miehen kädet ja jalat. Kirja on Kejosen aiemmista runoteoksista koottu juhlateos. Ideoimme kanteen sängyn laidalla istuvan miehen (Pekan), joka katsoo omia käsiään, mennyttä elämäänsä. Kejonen oli mielellään mukana aina ihan konkreettisesti omissa kansikuvissaan. Yhdessä tekeminen alkoi jo ennen käsikirjoituksen valmistumista.

Sitä voi suunnitella mitä vain ennen kuvauksia, mutta se mitä itse kuvaustilanteessa nousee esiin, onkin sitten jo toinen asia. Tätäkin kantta kuvatessa ajattelin ensin vain Pekan käsiä, mutta varpaat saivatkin oman yllättävän osansa. Yllätyksiä tulee ja jokin toinen asia saattaakin saada isomman merkityksen. Kuvaidea nousee uudelle tasolle. Työskentelyprosessin aikana olen oppinut hyväksymään tämän yllätyksellisyyden enkä lähde ihan tarkkaan miettimään kuvaa, vaan annan kuvaustilanteen viedä mukanaan.

Millaisia yllätyksiä sitten ilmeni kirjan kansien tekemisen aikana?

Eletyt-kirjassa Pekan kädet ja jalat nousevat isoon arvoon. Kirjan kansi ei edusta perinteistä kauneuskäsitystä, mutta tarkoitus olikin mennä suoraan asiaan: vanhemiseen ja elettyihin vuosiin. Pekan kädet eivät olleet niin hurjan näköiset kuin olin ajatellut eikä niissä näkynyt elämän rosoisuutta samalla lailla kuin hänen jaloissaan. Pekka myös halusi ehdottomasti pitää kultaisen vihkisormuksensa kädessään, mikä taas johti siihen, että päätin painattaa kirjan nimen, Eletyt, kultafoliolla. Pekka toi lisäksi studioon revityt, pinkit pilkkikalsarinsa, joista en myöskään tiennyt alunperin. Sekin yllätti ja kullan ohella teki muuten hyvin laitosmaisen lakonisesta värityksestä lempeän.

Aikaa kestävä muotoilu on kuten hyvä musiikki. Trendeistä vapaa. Tämä Octavio Pazin Aurinkokivi (Piedra de sol) -kirja on tehty 1990-luvun alussa kuten myös Raymond Carverin Rivi riviltä, lyönti lyönniltä.

Mainitsit, että asiat johtavat toisiinsa ja pieni yksityiskohta voi vaikuttaa toiseen muuttaen lopputulosta. Kyseessä on jonkinlainen havainnoimisen taito, että oikeasti oppii katsomaan tarkasti asioita ja jokainen pieni elementti johdattelee lopputulokseen. Jos et olisi tarttunut vihkisormuksen kultaiseen väriin, ei kirja olisi saanut myöskään kullanväristä typografista ratkaisua. Pitäisi olla avoin muutoksille eikä vain keskittyä ennalta määriteltyyn päämäärään ja mennä sokeasti sitä kohti.

Joo – ja kultafolio teki kirjasta oikean juhlateoksen. Tässä yhteydessä sattuma alleviivasi asian.

Mitä luulet kirjoille käyvän tulevaisuudessa?

Tällä hetkellä perinteisen kirjan lisäksi markkinoilla on myös ääni- ja sähkökirjoja. Perinteinen kirja suo monitasoisemman lähestymisen teokseen. Käsinkosketeltavan, silminhavaittavan kokonaisuuden, jonka ääreen on mukava palata.

Kaikki suunnittelemasi kirjat tuntuvat todella pitkälle mietityiltä. Niissä on todella paljon hienoja yksityiskohtia. Ne ovat hyvin objektimaisia ja olisi todella vaikea kuvitella näitä pelkästään sähköisinä.

Aistittava fyysisyys jäisi silloin pois. Valitaanko päällystämätön paperi, kiiltävä laminaatti vai jotakin muuta kanteen – riippuu täysin kirjan luonteesta. Kaikki tämä on osa havainnointia, jossa aistit ovat suuressa osassa mukana.

Miten urasi pääsi vauhtiin?

Lapsuuden Espoon kuvataidekoulun jälkeen myöhemmin elämässä menin Vapaaseen Taidekouluun piirtämään iltaisin elävää mallia ja päivisin tein töitä mainostoimistossa. Sitten 1985 pääsin Lahden Muotoiluinstituuttiin graafisen suunnittelun osastolle.

Aloitin urani City-lehdessä kesätyöntekijänä valmistuttuani vuonna 1989 ja siitä jatkoin freelancer-kuvittajana ja -taittajana Weilin+Göösillä. Tuolloin 80-luvun lopulla sain Weilin+Göösiltä töitä, asunnon ja aviomiehen!

Oikeasti? Mitä miehesi teki?

Raimo teki Weilin+Göösillä foliopainatuksia eli kultauksia ja oli luontevaa mennä juttelemaan ja kyselemään kirjansidonnoista. Yhteiselomme aikana olemme tehneet paljon yhteistyötä. Kun mieheni oli mainostoimittajana WSOY:llä 2010-luvulla, meillä oli monia yhteisiä kirjailijoita. Raimo kirjoitti kirjojen takakansitekstejä ja toimitti muutakin markkinointimateriaalia.

Yritykseni (Graafinen muotoilu M-L Muukka) täyttää tammikuussa 20 vuotta. Teen kirjojen muotoilun lisäksi muitakin graafisia töitä kuten julisteita ja yritysilmeitä. Muutama vuosi sitten teimme työparina Amnestylle sananvapaus-aiheisen (Artikla 19) julisteen.

Kissani Puškin on nimetty paitsi venäläisen runoilijan ja kaksintaistelijan myös tietysti kissoille tavanomaisen puskemisen mukaan.

Entä milloin ja miten aloitit Espoon kuvataidekoulussa?

Luin lehdestä nuorena (1970-luvun lopulla), että Matinkylään oli tulossa kuvataidekoulu. Innolla lähdin ilmoittautumaan, mutta kauhukseni vastaan tulikin kymmenien metrien pituinen jono. Tajusin siinä jonottaessa, että kouluun otettaisiin oppilaat ilmoittautumisjärjestyksessä. Minulla ei siis olisi mitään mahdollisuutta päästä sisään. Tämä oli hirveä järkytys, koska olin todella odottanut kuvaamataitoon liittyvää opetusta Espooseen. Silloinen kuvaamataidonopettajani näki tuskani. Hän päätti antaa lapsensa paikan minulle. Tämä oli todella merkittävää, ja olen siitä edelleen hyvin kiitollinen.

Entä miten koulussa opiskelu vaikutti uravalintaasi vai vaikuttiko ollenkaan?

Ihan täysin. Koin, että se vahvisti jo minussa syttynyttä pientä liekkiä roihuamaan uskaliaammin.

Millainen merkitys kuvataidekoululla on ollut elämääsi?

Erittäin merkittävä. Kehitystäni tukeva. Sain opettajakseni Annikki Luukelan, joka auttoi asioiden havainnoinnissa. Minulla oli nyt oma juttu, kun samaan aikaan koin ulkopuolisuutta muualla.

Mitä erityistä oli opettajasi Annikki Luukelan opetuksessa?

Muistan, että hän oli hyvin rauhallinen, lämmin ja älyllisesti opasti havainnoimaan.

Puhut usein taidosta havainnoida ja mieleeni juolahti eräs ajattelija, joka on puhunut muun muassa taidosta oppia katsomaan ruumiillaan ja keskittyä havainnoimiseen. Maurice Merleau-Pontyn sanoin: ”Laatu, valo, väri, syvyys, jotka ovat edessämme, ovat siinä vain, koska ne tavoittavat vastakaikua ruumiissamme, koska se ottaa ne vastaan.” Hän sanoo, että näkö on liikkeen varassa, ja vain sen näkee, mitä katselee. Kun itse opetan, huomaan miten tärkeää on saada opiskelijoiden huomio pois puhelimesta ja saada heidät keskittymään ympärillä olevaan. Tässä on kysymys nykyajan nopeatempoisuudesta ja huomioon herpaantumisesta jatkuvan tietovirran syövereihin.

Merleau-Ponty korostaa myös katsomista vailla arvojärjestystä; on opittava katsomaan rumiakin asioita ja löytämään niistä sitä jotakin.

Tuohon voisi liittyä lapsena koetut omat maatumiskokemukseni. Muistan, kun makasin iltapäivällä sammaleen peittämän kallion päällä. Tiedätkö sen tuoksun, joka tulee havusta, kun on oikein kuuma päivä ja maa on hyvin kuiva? Ja siinä sammaleisella kalliolla tunsin todella vahvasti, että muutun osaksi maata. Nämä ovat mielestäni niitä herkistymisiä, joita omillekin lapsille yritän tunteen tasolla opettaa.

Kun poikani Aku oli pieni, tuijottelimme hänen kanssaan valoja ja varjoja. Myöhemmin teimme yhteistyönä PMMP-yhtyeen valokuvateoksen. Aku kiersi yhtyeen viimeisinä vuosina mukana keikoilla ja kuvasi bändielämää ja minä sitten taitoin tuon teoksen. En kuitenkaan koskaan tyrkyttänyt lapsilleni kuvataidetta (…tai näin toivon). Halu pitäisi lähteä omasta itsestään eikä jonkun toisen sanelemana.

Kreikan matkaltamme tuotu tuliainen.

Mitä, jos lapsi on ihan hukassa eikä tiedä mistä aloittaa?

On tärkeää opettaa lapsi herkistymään, näkemään asioita ympärillään. Opettaa hänelle näkemisen ja tekemisen tavat. Muistan sen kipuilun, kun olin valmistunut ammattiin, silloin kun ei enää ollut opettajaa rinnalla, joka olisi auttanut eteenpäin, ja oli itse pakko tehdä päätökset.

Niin, lapsellahan ei ole luonnostaan näitä taitoja. Muistan itsekin, miten kuvaamataidon opettaja opetti minulle uuden tavan nähdä ja havainnoida isoja kokonaisuuksia pelkistämällä näkemääni yksinkertaisiin muotoihin. Muistan sen vapauden riemun, että minun ei tarvinnutkaan keskittyä enää piipertämiseen vaan pystyin ottamaan näkemäni kokonaisuuden kerralla haltuun.

Tärkeää kuvataidekoulussa oli tekeminen ja keskittyminen. Ihan pienenä lapsena minulla oli tiettyjä aiheita, joita piirsin. Esimerkiksi Jeesusta ristillä ja välillä luistelijaa vaaka-asennossa. Tämä liittyi varmasti lapsen kuvalliseen kehitysvaiheeseen. Molemmissahan on tuo vertikaali-horisontaali-muoto. Pienenä en edes pitänyt piirtämisestä. Se oli tuskallista. Muistan myös aikuisten kummallisia ”sääntöjä”: ei saanut käyttää mustaa väriä, ja koko paperin pinta-ala piti aina värittää.

Tuohon voisi liittyä lapsena koetut omat maatumiskokemukseni. Muistan, kun makasin iltapäivällä sammaleen peittämän kallion päällä. Tiedätkö sen tuoksun, joka tulee havusta, kun on oikein kuuma päivä ja maa on hyvin kuiva? Ja siinä sammaleisella kalliolla tunsin todella vahvasti, että muutun osaksi maata. Nämä ovat mielestäni niitä herkistymisiä, joita omillekin lapsille yritän tunteen tasolla opettaa.

Tuntuu siltä, että kuvataide myös tuo yhteen todella samanhenkisiä ihmisiä. Oliko kuvataidekoulu sinulle myös sosiaalisesti merkittävä paikka? Entä onko siltä ajalta jäänyt ystäviä?

En mennyt kouluun viettämään aikaa, vaan keskityin täysin tehtävien tekemiseen. Olin todella motivoitunut. Vuorovaikutus opettajan kanssa oli tärkeää. Olin hyvin nuori ja toimin tunteella.

Miten koulun sijainti ja sen ympäristö vaikuttivat opiskeluun?

Koulu sijaitsi kävelymatkan päässä kotoa. Kävin myös päivisin samaista opinahjoa eikä sinne liittynyt aina kovin mukavia muistoja, sillä en ollut mikään tähtioppilas. Iltaisin, kun kävelin kuvataidekoulusta kotiin, tunsin miten sieluni nousi koulun pihan korkeiden pihakuusien lailla korkeuksiin. En voi kuvailla sitä oloa ja intoa mitä koin opetustuntien jälkeen ja mitä sain. Se oli valtava henkinen kokemus lapselle, joka ei kovin uskonut itseensä.

Iltaisin, kun kävelin kuvataidekoulusta kotiin, tunsin miten sieluni nousi koulun pihan korkeiden pihakuusien lailla korkeuksiin. En voi kuvailla sitä oloa ja intoa mitä koin opetustuntien jälkeen ja mitä sain. Se oli valtava henkinen kokemus lapselle, joka ei kovin uskonut itseensä.

Millainen on tulevaisuuden kuvataidekoulu?

Toivottavasti mahdollisimman vapaa, ja oppilaina olisi oikeasti sinne haluavia lapsia ja nuoria. Ei vanhempiensa toiveiden täyttäjiä, vaan omien tunteidensa tulkkeja.

Jos voisit valita yhden kasvin/puun/eläimen assosioimaan Espoon kuvataidekoulua, niin mikä se olisi?

No tietysti oman kokemuksen ja muistikuvan myötä suojaa antava, korkeuksiin kohoava valtava kuusi, mutta eläimenä se olisi ehdottomasti ylevästi etenevä, graafisen ulkoasun omaava kirahvi.