Maija Saarnio

HYVÄSSÄ HENGESSÄ

Nimi: Maija Saarnio
Syntymäaika: 1983
Asuinpaikka: Espoo
Ammatti: kuvataideopettaja
Opiskelijana Espoon kuviksessa: 1990-luvun alusta 1999-luvun loppuun

Kerro itsestäsi.

Olen koulutukseltani Taiteen maisteri ja vauvojen värikylpyohjaaja. Opetan Espoon kuvataidekoulun kerhoissa ja toimin asiantuntijaopettajana Kirstin koulun hankkeessa, joka on osa hallitusohjelman kärkihanketta. Hankkeen tarkoituksena on parantaa taiteen ja kulttuurin saatavuutta lapsille ja nuorille. Opetan perhekuviksen lyhytkursseja ja lisäksi kesäkursseja.

Kertoisitko enemmän tästä Kirstin koulun kärkihankkeesta? Millä tavoin taiteen saatavuutta parannetaan kouluissa?

Hanke on suunnattu 4. - 6.-luokkalaisille. Käytännössä se tarkoittaa pakollisen kuvaamataidon lisäksi valinnaista kuvisryhmää, jonka opiskelija voi itse valita. Toimin toisen opettajakollegani lisäksi ulkopuolisen taiteen asiantuntijana ja opetan muun muassa koululaisille taiteen tekemistä materiaalituntemuksen kautta. Kysymys on yhteisopettajuudesta valinnaisaineen muiden koulun omien valinnaisaineen opettajien kanssa.

Kirstin koulun hanke on otettu todella hyvin vastaan ja opiskelijat ovat olleet innokkaita. Ainoa harmin paikka on ajan puute, sillä ryhmät ovat yleensä todella isoja. Maalaus- ja piirustustunnit ovat olleet kokemuksena opiskelijoille todella vapauttavia, sillä he ovat saaneet maalata aika isojakin maalauksia vaikkapa rullapaperille. Usein saan kuulla ihmetystä: ”Saanko todella maalata tähän?”. Se, että ulkopuolelta tulee uusi henkilö,  tuo uusia näkemyksiä ja toisenlaisia näkökulmia esimerkiksi materiaalien käyttöön, mikä on varmasti virkistävää muun opetuksen ohella.

Ehkä kirkkaimmat opiskeluaikojen muistot liittyvät Leppävaaran opetuspisteeseen ja kuvanveiston työpajaan.

Olen opettajakollegasi kanssasi ja kerran erään kokouksen jälkeen kerroit minulle, että olet entinen Espoon kuvataidekoulun oppilas. Millaista on opettaminen Espoon kuvataidekoulussa? Kertoisitko myös kirkkaimmat muistosi opiskeluajoistasi?

Opettaminen Espoon kuvataidekoulussa on minulle luontevaa oltuani siellä niin monta vuotta oppilaana. Kuvataide harrastuksena tarjoaa usealle lapselle ja nuorelle myös vastapainoa nyky-yhteiskunnassa tuntuvaan kiireen ja tehokkuuden mantraan. Kuvataiteen harrastaminen oli minulle jo pienenä ihanaa keskittymistä ja tarjosi uusia tekemisen mahdollisuuksia. Se voi parhaimmillaan tukea yksilön kehitystä ja opetusryhmistä muodostuu monelle tärkeitä ja läheisiä ystäviä. Kuvataiteen parissa ehtii keskustelemaan ja jakamaan arkea.

Ehkä kirkkaimmat opiskeluaikojen muistot liittyvät Leppävaaran opetuspisteeseen ja kuvanveiston työpajaan. Tein puolen vuoden ajan yhden oppilaan (muistaakseni Aten) päätä savesta ja hän puolestaan minun. Sen jälkeen Harri Markkula opetti minut tekemään kipsivalun savipäästä. Oli hämmästyttävää, että kipsi todella roiskitaan saven päälle niin, että koko opetuspiste on lopulta melko lailla kipsissä.

Matinkylän opetuspisteestä muistan nyyttikestit ja todella monipuoliset materiaalit. Teimme kaikkea puutikkujen liimaamisesta aina hiilitöihin. Maalasimme myös öljyväreillä ja teimme savesta eläimiä. Muistan opiskelun alkuajoilta Sinikka-opettajan todella oranssipunaiset upeat hiukset.

Uskomatonta, että yhtä päätä tehdään niin pitkään. Se todellakin vaatii keskittymistä. Olivatko muutkin opiskelijat yhtä pitkäjänteisiä?

Tein päätä Leppävaaran opetuspisteessä, kun olin 11- tai 12-vuotias Harri Markkulan aikaan. Opettaja huomasi, että minulle ja toiselle opiskelijalle voisi sopia pitkäjänteinen työskentely. Siihen aikaan minulle selvisi, että olen hyvä kolmiulotteisen hahmottamisessa. Pitkäjänteisyyttä tarvittiin pystyäksemme tutkimaan mallia eri puolelta ja toisintamaan sen eri muotoja. Löysin silloin kuvanveiston itselleni yhdeksi luontevaksi kuvataiteen suunnaksi.

"Poika" Harri Markkulan kuvanveistontyöpajan ajalta. Kipsivasikan pääkallo Vesa-Pekka Rannikon opetuksen ajoilta. Kuva Maija Saarnio

Pakko kertoa omasta kokemuksestani pään veistämisestä! Opiskelin Taideteollisessa korkeakoulussa ja kuvanveiston tunnilla teimme aasialaisen mallin päätä. Meillä oli painavat metalliset alustat, jonka päällä veistimme rivissä luokkalaisteni kanssa. Huomasin jossakin vaiheessa, että luokkalaisia ei näy vieressäni. Käännyin taakse ja tajusin, että olin omissa maailmoissa veistänyt niin kovaa päätä, että liikuin koko ajan eteenpäin, kunnes olin jo aika lähellä meidän mallia. Siinä sitten minulle kikatettiin jälkeenpäin. Aika oli hävinnyt sinä hetkenä, koska olin niin keskittynyt tekemiseen.

Joo, sama käy minulle nykyään elävän mallin piirustustunneilla; aika vain häviää. Kaverit kysyvät minulta, olenko tosiaan ollut 4 tuntia piirtämässä? Kun piirtää, ei voi ajatella mitään muuta kuin linjoja, varjoja jne. Keskittyminen auttaa jollain tavalla myös järjestämään samalla ajatuksia ja toimii hyvänä vastapainona niin opetukselle, kuin kotiarjelle.

Elävänmallin piirrustustunneilla huomaa ajan katoavan. Kuva Maija Saarnio

Oletko koskaan kokeillut meditaatiota?

En, mutta voisin kuvitella, että siitä saatu kokemus on samanlainen kuin taiteen tekemisessä. Olen tosin kokeillut joogaa, joka oli hyvin meditatiivista ja vastasi aika tavalla kuvataiteen tekemisessä löytämääni ajan positiivista katoamista.

Nyt muistelenkin, että keskittymisen harjoittaminen alkoi minulla jo kuusivuotiaana, kun piirsin kuvan tontuista. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin muistan uppoutuneeni tekemiseen hyvin pitkäksi aikaa. Keskittyminen ja pitkäjänteisyys on ominaisuuksia, jotka ovat todennäköisesti minussa luonnostaan.

Taide sallii keskustelun elämästä, siksi keskustelemme paljon.

Mikä on opetuksessasi keskeisin näkemys? Miten keksit opetuksen sisällön?

Opetusfilosofiani näkyy hyvin Perhekuvis-kurssilla.  Kurssi on suunnattu nimensäkin mukaisesti perheille, joissa on lapsia kaksivuotiaista alakouluikäisiin asti. Tämä on viiden kerran pituinen kurssi sunnuntaiaamuisin Weegeellä. Kurssin ydinajatuksena on yhdessä tekeminen ja leikki. Haluan, että opetuksessani oppilaat uskaltaisivat kokeilla, eikä heillä olisi suorituksen tuntua. Tämä tarkoittaa, että sattumalle annetaan mahdollisuus ja lopputuloksen sijaan keskitytään vuorovaikutukselliseen tekemiseen ja vain pysähdytään taiteen äärelle.

Taide sallii keskustelun elämästä, siksi keskustelemme paljon. Tietysti tämä riippuu täysin ryhmän hengestä, ja mikäli ryhmän dynamiikka on hyvä, yritän tukea sitä kaikin mahdollisin keinoin. Toivon, että tekeminen tapahtuu hyvässä hengessä ja siinä minun tehtävänäni on positiivisen ilmapiirin luominen.

Puhuit sattumasta; tarkoittaako se sitä, että kaikki voi olla täysin auki vai asetatko itsellesi ja opiskelijoillesi jonkinlaiset kehykset?

Usein lähdemme liikkeelle jostakin isommasta teemasta vaikka viidakko ja sen eläimet tai juhlat, niin kuin Espoon kuvataidekoulun 40-vuotisjuhlien hengessä olemme tehneet. Tekeminen on aina kehollista, sillä testaamme erilaisia materiaaleja. Haluan näyttää opiskelijoille, mitä kaikkea kuvis voi olla varsinkin kuvataidekoulun lyhytkursseilla. Siksi materiaaleissa on hyvä olla vaihtelua, sillä sitä kautta opiskelija voi löytää oman ilmaisutapansa. Monipuoliset tehtävät mahdollistavat luovuuden innon syntymisen kuvataiteen tekemisen pariin. Varsinkin kerhoissa monella oppilaalla on jo selkeä oma tyyli, jota jota pyrin auttamaan kehittämään yhä eteenpäin.

Millainen on ollut opintopolkusi Espoon kuvataidekoulun aikana sekä sen jälkeen?

Aloitin opiskelun Espoon kuvataidekoulussa Matinkylän opetuspisteessä, joka oli silloin Matinkylän monitoimitalon yhteydessä. Ensimmäisinä vuosina minua opetti Sinikka Penttinen. Hänen jälkeensä yhden vuoden ajan Matinkylässä opetti Päivi Vase. Matinkylästä siirryin työpajaikäisenä Leppävaaran opetuspisteeseen, jossa olin aina lukioikään asti. Ensin opettajana oli Harri Markkula, ja hänen jälkeensä Vesa-Pekka Rannikko.  Yhden vuoden Leppävaarassa olin piirustuksen ja maalauksen työpajassa Sinikka Ratian opetuksessa. Kandidaattiopinnot suoritin Viron kuvataideakatemiassa ja maisteriopinnot Aalto-yliopistossa.

Leppävaarassa Vesa-Pekan opetuksesta mieleeni jäi parhaiten hänen kannustuksensa suurten veistosten toteuttamiseen. Hän tuki oppilaan omia ideoita ja kannusti tekemään omia juttuja. Vespin opetuksen ajoita minulla syntyi veistos jossa aurinko ja kuu kohtaavat. Se on yhä säilytynyt noilta ajoilta. Teimme kuvanveistossa myös Vasikanpääkallo-työt, jotka olivat esillä Amos Anderssonin taidemuseossa.

Veistos Vesa-Pekka Rannikon kuvanveistontyöpajan ajalta, jossa aurinko ja kuu kohtaavat. Kuva Maija Saarnio

Oletko koskaan unelmoinut taiteilijan ammatista?

Kuvanveiston työpaja synnytti minussa innostuksen kolmiuloitteisten taideteosten tekemiseen. Tulin valinneeksi myös kuvanveiston Viron kuvataideakatemiassa erikoistumisalakseni paljolti Espoon kuvataidekoulun työpajan perusteella. Voitin Tallinnassa kilpailun, jossa tuli toteuttaa veistos Ttü:n pihalle toteutettavasta veistoksesta, joka tehtiin kierrätyshenkisesti vanhoista rautatiekiskon palasista. Suunnittelin teoksen Ajaratas/ Ajanratas (180 x 120 cm, 2006, sijainti Ehitajatetee  5, 19086 Tallinn).

Tallinnan opiskeluaikoina tein myös opiskelukaverini kanssa Tallinnan alikulkutunneliin yhden päivän ajaksi teoksena huoneen “Tuba”, jossa oli telkkari, tapetoidut seinät, pöydät kahvikuppeineen ja sohva.

Maalaus Viron kuvataideakatemian ajoilta. Kuva Maija Saarnio

Sinullahan on lapsia, joita minäkin olen tavannut kerran. Onko kiinnostus taidetta kohtaan siirtynyt sinulta lapsillesi?

Voisin ajatella että lapseni ovat kasvaneet samaan tapaan tarkastella maailmaa kuvataiteen keinoin kuin itse olen kasvanut. Heille kiinnostus kuvataiteeseen ja taiteeseen yleensäkin on luontainen tapa olla. Olen ajatellut, että en ikään kuin itse koskaan valinnut kuvataidetta, vaan se tarjoutui minulle jo pienenä eteen antaen yhden kanavan näkemiseen, havainnointiin ja oman sisäisen maailman esiintuomiseen.

Vuodet Espoon kuvataidekoulussa ovat laajentaneet osaltaan näkemystä siitä, mitä kaikkea kuvataide voi olla ja luonut hyvät perusedellytykset jatkokoulutukselle. Omien lasten kohdalla huomaan, että kuvataide näyttäytyy heille yhtä luontevana osana arkea. Olen varmasti osaltani myötävaikuttanut heidän taidesuhteensa kehitykseen viemällä heitä piirtämään vaikkapa Luonnontieteelliseen museoon tai pitämällä kaikki kuvataiteen perusvälineet helposti saatavilla. Tähän liittyen myös väliaikaisen luovan kaaoksen sietäminen tuntuu tärkeältä silloin, kun jättimäinen pahvilaatikko on muodostunut lapsen “uudeksi kämpäksi” keskelle olohuoneen lattiaa.

Lapsena rakastin ”aarteiden” keräämistä, mutta äiti aina kielsi minua tuomasta kotiin kaikkea roskaa. Se oli minulle todella iso pettymys, että minun aarteitani ei arvostettu. Kuulostaako tämä sinusta tutulta?

Meillä kotona on paljon lasten keräämiä arvokiviä, jotka tuovat onnea ja niitä ei noin vain heitetä pois.

Minusta lapselle pitää antaa se mahdollisuus tutustua ympäröivään maailmaan, siinä piilee ajatus ihmisen kasvun tukemisesta. Pitää osata arvostaa lasten omaa toimijuutta. Jos joku näkee roskassa kauneutta, niin se on hänen oma valintansa, jota kuuluu kunnioittaa.

Jos saisit toimeksiantona tehdä Espoon kuvataidekoululle julkisen veistoksen, millainen se olisi?

Jos toteuttaisin julkisen teoksen Espoon kuvataidekoululle se voisi olla suurennos opiskeluaikaisesta työstäni, jossa aurinko ja kuu kohtaavat. Se edustaa minulle osaltaan juuri niitä asioita, joita Espoon kuvataidekoulu on. Mahdollisuuksia, väriä, iloa ja oppia. Patsaan ilmeessä on myös ehkä ripaus rauhaa ja onnea.

Ajaratas/Ajanratas (180 x 120 cm, 2006, sijainti Ehitajatetee  5, 19086 Tallinn). Kuva Maija Saarnio

Teksti: Alisa Närvänen

Kuvat: Alisa Närvänen ja Maija Saarnio